Tänä aamuna kiitän taiteilija Teemu Mäkeä, joka esseessään Työkalupakki (teoksessa Näkyvä pimeys, 2005) sivuaa harva se päivä mielessäni vilahtavaa asiaa:

“Virtuositeetin ihailusta ja edellyttämisestä luopuminen on ennen kaikkea filosofinen päätös. Virtuoositaiteilija hallitsee välineensä ja nousee sen voimin materiaalinsa ja teoksensa yläpuolelle. Tämä vastaa Platonin (427–347 eKr.) näkemystä filosofista absoluuttisten ideoiden haltijana. Platonisella filosofikuninkaalla on kuitenkin haastaja: sokraattinen polypragmaatikko, monen alan harrastaja (armastaja), joka antautuu keskusteluun juuri siksi, että ei tiedä. Filosofikuningas (virtuoosi) pitää vakavasti otettavan ajattelun (taiteilun) edellytyksenä kontekstin, metodin ja materiaalin täydellistä hallintaa. Siksi hän joko erikoistuu – filosofi yhteen aihepiiriin, taiteilija yhteen instrumenttiin ja teostyyppiin – tai kaventaa käsitystään olemisen kokonaisuudesta niin suppeaksi, että hän voi sitä täysin hallita. Polypragmaatikko sen sijaan tunnustaa, että filosofia, kuten taidekin, on keskustelua maailman ja olemisen rakenteesta ilman lukkoonlyötyä metodia ja lopullista vastausta.”

Liitän tähän muutama päivä sitten kuolleen presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) suuhun sijoittamani lauseen: “taiteilijalla pitää olla jotain sanottavaa ja kykyä sanoa se”. Olen aina ajatellut täyttäväni tuon kriteerin. Ja olen ilman muuta Mäen määrittelemä sokraattinen polypragmaatikko. Nämä kaksi eivät ole minkäänlaisessa ristiriidassa keskenään.

Kuva: Virve Laustela (Tuhkimo)