Ajattelin seksiä kun Annika Tudeer soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan mukaan Oblivian teokseen Pleasure. Pidän seksistä mutta siihen liittyvän nautinnon käsittely näyttämöllä ei kiinnosta. Tietenkään Annikalla ei ollut mielessään mitään sellaista, ja lopulta sanoin kyllä. (Mua pyydetään harvoin kenenkään teokseen. Ihanaa kun niin tapahtuu!)

Halusin työskennellä Oblivian kanssa. Ja se on ollut kivaa. Olen tuntenut Annikan ja Timon (Fredriksson) 2000-luvun alusta ja nähnyt monta Oblivian esitystä. Ajattelin että olemme kaikki kokeneita, olleet siellä, tehneet sitä. Oblivia on näyttämöllä hävytön; he kulkevat omaa polkuaan. Ensimmäiset studiopäivät todistivat ennakkokäsitykseni oikeaksi. Me kolme toimimme kuin vanhat työtoverit. Se oli kevyttä ja sujuvaa, asiat vain tapahtuivat, ja jokainen sai sanoa mitä halusi – tullen kuulluksi.

Oblivian kanssa työskentely tarkoittaa työskentelyä ulkomailla. Minulle se tarkoittaa junamatkustamista, josta tykkään kovasti. Viime joulukuussa harjoittelimme Pleasurea Bremenissä. Tein kolmantena aamuna koronatestin hotellihuoneessani. Minulla ei ollut oireita, testi oli joka toinen päivä toistuva rutiini. Tällä kertaa tulos oli positiivinen. Muilla ryhmän jäsenillä oli loppuviikosta Verdrängen Verdrängen Verdrängen -esitykset edessään, ja pelkäsin tartuttaneeni kaikki. Onneksi näin ei ollut käynyt.

Ennen kun lähdin kotimatkalla, Oblivia piti minusta hyvää huolta: ruokaa ja viiniä ilmestyi ovelleni, viestit kysyivät vointia. Vietin oireettoman sairauteni yksinäisessä huoneessani mutta en ollut yksin.

Tehdessämme Pleasurea kirjoitin tämän tekstin äidistäni: 

Syötyään aamiaisen hän leipoo mustikkapiiraan. Mittaa kaikki taikinaan tarvittavat aineet yleiskoneen kulhoon ja käynnistää kaksikymmentä vuotta vanhan, luotettavan laitteen. Sitten hän levittää taikinan piirasvuokaan, ottaa mustikat pakkasesta, levittää ne taikinan päälle, sekoittaa täytteen kermaviilistä, munista, sokerista ja hyppysellisestä kanelia ja kaataa sen mustikoiden päälle. Hän panee piiraan uuniin, tiskaa ja siistii keittiön.

Hän oikaisee hetkeksi olohuoneen sohvalle. Makea, herkullinen tuoksu täyttää asunnon, ja sylki hänen suunsa. Hän antaa silmiensä painua kiinni ja kuvittelee iltapäivän kahvihetken. 

Tällä kertaa hän käyttää perkolaattoria. Jauhaessaan tummiksi paahdetut kahvipavut karkeaksi jauhoksi hän imee kahvin vahvaa hajua syvälle sieraimiinsa. Hän täyttää hopeanvärisen perkolaattorin raikkaalla vedellä ja mittaa juuri oikean määrän tummaa kahvia suodatinosaan. Hän kytkee virran keittimeen. Kuinka hän rakastaakaan juuri jauhetun kahvin tuoksua! Pian perkolaattori aloittaa tutun röpöttelyn, ja hän jää hetkeksi katselemaan kahvin pärskähtelyä keittimen kannen läpinäkyvään nuppiin.

Kahvin valmistuessa hän leikkaa ihanan palan mureaa piirasta lautaselle ja ottaa kaapista lempimukinsa. Se on kirkkaankeltainen, kuin keittiön ikkunasta näkyvä päivä! Hän kaataa mukiin tummaa, tuoksuvaa, höyryävää nestettä. Lopuksi hän lurauttaa sekaan reilusti kermaa, panee kerman takaisin jääkaappiin ja istuu pöydän ääreen. Hän vilkaisee pihan tummanvihreitä kuusia, josko näkisi oravan hyppelehtimässä ketterästi oksalta toiselle tai kuusitiaisen kääntelemässä terävästi päätään sen seuratessa tarkkaavaisesti ympäristöä. Sitten hän nostaa mukin huulilleen ja maistaa kahvia. Aika pysähtyy. Mmm.

Munakello herättää hänet valveunesta. Hän nousee ja menee keittiöön ottamaan piiraan uunista. Hän hymyilee.

Lopuksi vielä lainaus Rebecca Solnitilta (Whose story is this, 2019):

Because pleasure is part of what gets us through and helps us do what we’re here to do.