Käväisin viimeisenä Venetsian biennaalipäivänäni Italian paviljongissa. Olin käynyt tuossa rakennustelineiden täyttämässä tilassa jo kaksi päivää aikaisemmin mutta kääntynyt silloin väsyneenä ovelta pois. Eilen törmäsin suomalaiseen kollegaan Fondazione Pradassa, mahtavan hullussa Christoph Büchelin monta kerrosta täyttäneessä teoksessa Monte di Pietà, ja hän sanoi aikovansa sieltä Italian paviljonkiin koska siellä oli jotain hyviä nimiä. Väsyneenä, pitkän taidenäyttelypäivän jälkeen Massimo Bartolinin ja nimekkäiden kumppaneiden – Caterina Barbieri, Gavin Bryars, Kali Malone – teos olisi varmasti toiminut hyvin koska siellä voi vain olla silmät kiinni ja kuunnella, joskin seisten, mutta en ollut tätä tajunnut. No menin uudestaan.

Due Qui / To Hear -niminen teos soi pitkää ja rauhoittavaa urkuääntä. Se on aivan mainio juttu mutta teostekstit hämmentävät jälleen kerran. Upeaa äänitaiteilija-ääniajattelija Pauline Oliverosia siteeraten kuraattori Luca Cerizza kirjoittaa kuinka kuunteleminen on toisten – olivat nämä ihmisiä, koneita tai luontoa – huomioimista. Onhan se just näin mutta haloo! Tuoreelta tämä ajatus voi kuulostaa vain sellaisten korvissa jotka viettävät koko aikansa taidemaailmassa jossa kaikki vain puhuvat yhteen ääneen omista teoksistaan ja jossa kukaan ei kuuntele ketään eikä varmasti ota ketään muuta huomioon. (Toinen kollega sanoi: tyypillistä AI-tekstiä. Vau!)

Due qui tarkoittaa kaksi täällä.