Vältän lentämistä Euroopassa. Liikun pääasiassa junalla. Olen reilun vuoden aikana tehnyt yhden työmatkan Italiaan ja kaksi Saksaan ja tajunnut jälleen kerran että Suomi sijaitsee kaukana Keski-Euroopasta. Seuraavan puolen vuoden aikana edessä ovat matkat Ruotsiin, Itävaltaan, Italiaan ja kahdesti Saksaan. Osan matkoista pystyn yhdistämään. Suuri osa liittyy työskentelyyni Oblivian kanssa. Oblivia on reilu työnantaja: matkabudjettini on selkeä. Jos ylitän sen, maksan ylimenevän osan itse. Tähän mennessä budjetti on riittänyt. 

Palasin kahden viikon reissulta viime yönä. Viimeinen etappi alkoi Bremenistä toissa-aamuna, ja siihen sisältyi seitsemän junaa, jos se rikkoutunutkin lasketaan, laiva, raitiovaunu ja metro. Ynnä kävelyä viitisen kilometriä.

Junamatkailu on kallista, vie aikaa ja vaatii tahtoa, kärsivällisyyttä ja vaivannäköä. Viimemainittua vaaditaan erityisesti matkan suunnittelussa ja lippujen ostossa. Kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa kysyvät erityisesti tilanteet joissa alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä että suunniteltu yhteys ei toteudu, yleensä myöhästymisen takia. Toistan mielessäni mantraa: älä hermoile kun et voi vaikuttaa asiaan. Kun juna eilen illalla hyytyi Kupittaan asemalle, pysyin rauhallisena. Se varmaan johtui siitä, että matkan päätepiste häämötti jo, olin päässyt ulos laivasta, eikä minulla ollut jatkoyhteyttä jahdattavana. Ja konduktööri piti meidät kiitettävästi ajan tasalla siitä mitä tapahtui. (Matkan ensimmäinen junarikko tapahtui jossain Hampurin ja Düsseldorfin välillä. Sen seurauksena en ehtinyt suihkuun mutta ehdin silti ennen Oblivian ensi-iltaa jutella vanhan tutun kanssa viinilasillisen ääressä teatterin aulabaarissa.) Rauhallisena pysymistä edesauttaa että suunnittelee reitin riittävän väljäksi. Se kysyy aikaa. Aika on luksusta jota minulla juuri nyt on. Olen siitä kiitollinen.

Maata pitkin -matkat ovat pitkiä ja polveilevia. Ne tarjoavat loistavan tilaisuuden nähdä – sekä suunnitellusti että suunnittelematta – vanhoja kavereita ja solmia uusia tuttavuuksia.

Myöhästyin Hampurissa Kööpenhaminan-junasta. Seuraava lähti kahden tunnin kuluttua. Junaa piti vaihtaa Fredericiassa. Satuin saman pöydän ääreen nelikymppisen tyypin kanssa jolla oli Vastavirta-Klubin kassi. Hän oli Daniel, jo lapsesta eurooppalaiseen junamatkustamiseen perehtynyt ja nyt palaamassa kotiin kahden kuukauden reililtä. Sain monta kullanarvoista vinkkiä junareiteistä Tukholmasta etelään, varsinkin Saksaan ja Italiaan.

Patikoidessani eilen aamulla pakkassohjossa kohti Vikingin terminaalia vastaan tuli Annette joka veti perässään pientä laukkua jonka pyörät eivät halunneet pyöriä. Annette sanoi: ”Taiteilijaelämää.” Nauroimme, vaihdoimme kuulumiset ja jatkoimme matkaa.

PS. Raahatessani tammikuun alussa Göteborgin reissulla suurta laukkua sohjossa, vesisateessa, portaikoissa ja kapeilla käytävillä juolahti mieleen ettei se olisi kovin helppoa, jos liikkuisin vaikka pyörätuolilla. Hmm.